Suurin niistä on rakkaus…mutta miksi se on niin vaikeaa?

”Yhteisö, jossa rakkaus on unohdettu, ei saa parasta irti itsestään eikä maailmasta. Emme opi tavoittelemaan parasta, vaan tyydymme kaikissa toimissamme vain kelvolliseen.” Miksi tyytyä niin vähään? (HS:n artikkelissa filosofi Sara Heinämaa)

Hesarin artikkeli tunteista sai minut pohtimaan: Jos kerran rakkaus on se tunne, jota kaikki kaipaamme – niin tosiaan – miksi tyytyä niin vähään? Miksi emme rakasta enemmän? Sano rakastavamme joka päivä ja runsaasti. Miksi pihtaamme tärkeimpiä sanoja?

pause.fi

”Rakkauden ja sen ilmausten puute on aina merkittävä eettinen mutta myös yhteisöllinen ja poliittinen ongelma, Heinämaa sanoo. Koska rakkaus, ja vain rakkaus, osoittaa meille sen, mikä on korvaamattoman hyvää ja arvokasta. Vain tunteet kykenevät liikuttamaan meitä ja näin herättämään meidät niin toimintaan kuin myös itsekritiikkiin ja muutokseen”.

Jotkut tunteet on pitänyt aikoinaan työntää syrjään, jotta on selvitty. Sotien kauhut ja 90-luvun lama tuntuvat ja vaikuttavat meissä edelleen. ”Näihin kaikkiin liittyy ihmisen yli kävelemisen kokemus, jota pitäisi ilmaista ja käsitellä edes jollain tavalla. Ilman purkutyötä perityt tunteet nousevat pintaan aina, kun koemme uusia epäoikeuden­mukaisuuksia.” Heinämaa sanoo.

Palaan kysymykseen, jonka alussa esitin. Miksi rakkauden sanoittaminen, osoittaminen ja tunteminen on niin vaikeaa? Jos tunteista ei ole koskaan puhuttu tai ei ole elämässään kokenut rakkautta, on sen osoittaminen luonnollisesti vaikeaa. Sanoja ei vaan ole.

Kun tunnustamme rakkautemme, avaamme itsemme ja asetamme itsemme haavoittuvaan asemaan. Moni rakkaudessa pettynyt kokee ihmissuhteita turvallisemmaksi luonnon, musiikin tai vaikkapa eläinystävän rakkauden. Voi tuntua helpommalta olla yksin, kun kohdata epävarmuus ja hylkäämisen pelko.

”Moni emotionaalisesti traumatisoitunut kokee, ettei häntä ole rakastettu.
Traagisinta tässä kokemuksessa on, ettei se useinkaan ole totta.”

”Vanhemman kyvyttömyys kohdata omia ja siten lapsensa tunteita voi johtaa traumatisoitumiseen, eikä kyvyttömyys kohdata tunteita ole sama asia kuin rakkaudettomuus. Rakkaus ei vain ikään kuin osu maaliin. Tällä tavalla syntyneet traumat koskettavat eri tasoisina monia suomalaisia. ” Trauman traagisuutta kuvaa osuvasti filosofian tohtori, traumapsykoterapeutti Marko Punkanen Tunne&Mieli lehden jutussa 4/2020.

Rakkautta siis on, se ei vaan aina osu maaliin. Tieto ja ymmärrys tästä voi auttaa meitä hyväksymään itsemme ja läheisemme sellaisena kuin olemme: epätäydellisinä, inhimillisinä – silti rakkaina. Kun laskemme vaatimusten rimaa, saatamme löytää jotain uutta. Voimme myös tietoisesti alkaa harjoittelemaan rakkauden sanoja – uskon että sekin on taito, jossa voi kehittyä.

Alkuun voi riittää, että on vain lämpimästi lähellä.  Luottamus rakentuu kehon kautta, rauhallisilla ilmeillä ja eleillä. Turvallisella vuorovaikutuksella toisen ihmisen kanssa on mieletön parantava voima. Joskus luottamusta voi olla helpompi harjoitella turvallisen terapeutin kanssa.

Sunnuntain Hesarissa oli juttua myös Jämsän paperitehtaan sulkemisesta ja ohimennen miesporukasta, joista yksi on sokea. Porukassa oli keksitty kiertävä koiravuoro, joka tarkoittaa kaupassa käymistä tai muuta arjen apua tälle sokealle kaverille. Kerran vuodessa hän järjestää kiitokseksi Serti-juhlat, jossa syödään ja saunotaan, vähän humallutaankin.

Kun elämä laittaa meidät polvilleen ja maailma palaa, saattaa tuhkasta erottua jotakin inhilimmillistä: Sellaista, joka ei tuota mitään, maksa mitään, mutta on silti korvaamattoman arvokasta. Minusta Jämsän miesporukassa on jotain tällaista: Ilman, että säälitään, autetaan ja se tehdään ilolla ja rakkaudesta.

Päätän pohdintani tällä erää, mutta rönsyilen vielä Salvatore Quasimodon runoon, joka äskettäin kosketti: Jotta meistä jokainen muistaisi puhaltaa ulos tunteensa, mieluummin ennemmin, kuin myöhemmin.  <3

“Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.
 
Kun me vihdoinkin olemme päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn onkin poski jo poissa.
 
Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut on osoite tuntematon. Se mikä on meille tärkeää sanoa täytyy sanoa – itsemme tähden.
 
Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään – mikä voisi muuttaa jotain – juuri nyt.” -Salvatore Quasimodo


Rosen-terapiassa hoidetaan sekä kehoa, että mieltä. 

Varaa aikaa itselle: https://vello.fi/pause
tai hanna.vesalainen(ät)pause.fi /p.044 240 2719
Tällä viikolla vapaita aikoja perjantaina 23.10.

Lue lisää metodista:  https://pause.fi/index.php/rosen-metodi/

Lempeää viikkoa juuri sinulle toivottelee,

Hanna

Hanna Vesalainen
mindfulness-ja asahi-ohjaaja
rosen-terapeutti (harjoitusjaksolla)
+358 44 240 2719
hanna.vesalainen@pause.fi
www.pause.fi
https://www.facebook.com/pause.fi/

Lähteet:
Päätöksenteossa ei saa unohtaa tunteita: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006672108.html
Trauma tuntuu kehossa: https://www.tunnejamieli.fi/2020/09/28/trauma-tuntuu-kehossa/
Jämsään koskee: https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006672191.html

Comments are closed.